Palavarakkaus

Mikään ei ole ikuista. Jouduimme viime syksynä kaatamaan rakkaan vanhan kirsikkapuun, koska muurahaiset söivät sen sisältä. Puu yksinkertaisesti, mureni sisältä. Lahosi pystyyn.

Puun kanto on yhä pihassa. Surulliseen muun kaatamiseen liittyi liikuttava ylläty. Kanto on sydämen muotoinen.

Onneksi olimme pari vuotta aiemmin istuttaneet toiselle puolelle pihaa muutaman suklaakirsikan. Eihän pensaat puita ole, mutta kukkaset ovat yhtä kauniita. Kirsikan kukkiessa uusi aika alkaa.

Parikymmentä vuotta sitten olin Japanissa ja opin, että hanami on todella koko maan suuri juhla. Isojen firmojen johtajat lähettävät alaisensa varaamaan puiston parasta kirsikkapuuta jo ennen kukkien aukeamista.

Duunaripolot joutuvat viettämään teltassa yönsä ja odottamaan kukkien aukeamista. Myöhään illalla näkyi puiden alla telttoja ja niissä pieni sininen valo.

Kun suuri hetki koittaa, johtajat seurueineen leiriytyvät piknikille parhaiden sakuroiden alle. Vaaleanpunaisessa kukkaloistossa voi ihailla luonnon kauneutta ja elämää. Ja odottaa 1. huhtikuuta alkavaa uutta tilikautta tai lasten koulun alkua.

Japanissa buddhalaisuuden perusajatus on kaiken katoavaisuus. Juuri kirsikankukkien alla sen huomaa. Niin kauniita ja niin pienen hetken.