Pioneihin on helppo hullaantua

Kesälomalla voi toteuttaa päähänpistojaan. Näin netissä, että Taivassalossa on pioninäyttely. Ei kun sinne. Onhan ihan normaalia ajaa sateessa kaksi ja puoli tuntia suuntaansa katsomaan pioneja. Vai onko?

Näyttelyn järjestivät yhdessä Pionien koti ja Suomen pioniseura. Ajomatka kannatti. Taimiston kukat olivat sateen piiskaamia, osin jo ohi, mutta kauniita silti. 

Näyttelytila oli sisällä ja kukat maljakoissa. Ilmeisesti matkanneet sinne kauneimman pionin kilpailuun eri puolilta Suomea. Niinpä samaan aikaan kukki harvinaisen laaja kirjo pioneita. Mikä väriloisto!

Olen aina pitänyt voimakkaista väreistä. Erityisesti punaisesta. Keltaista en sitten alakoulun ole juuri sietänyt, mutta pioneissa se hohtaa.

Syy keltaisen kammoon johtuu siitä, että sain lapsena valita huoneeni seinien maalin - keltaista tietenkin. Valitsin samaan aikaan keltaisen koululaukun, keltaisen sadetakin, keltaisen sateenvarjon ja keltaiset kumisaappaat. Eikä niitä ihan heti uusittu. Tässä syy värin yliannostukseen. 

Keltaista en ole sen koommin vaatteissa enkä suuri muissakaan käyttänyt. Vierastin väriä pitkää jopa kukkasissa - paitsi voikukista tykkäsin. Nyt on pihaan hiipinyt keltaisia kukkia.  

Mutta pionit! Keltainen on niissä harvinainen ja kaunis väri. Mieleen tulee yhteys Kiinan keisarin keltaiseen. Ovathan pionit kotoisin alkujaan Kiinasta ja keisarin puutarhasta. 

Kukkien viljely aloitettiin Kiinassa ilmeisesti 4000 vuotta sitten. Aluksi niitä sai viljellä vain keisarillisissa puutarhoissa. Tästä on tiettävästi tullut nimitys kuninkaiden kukka. 

Syy viljelyyn oli kasvin monenlaiset lääkinnälliset ominaisuudet. Kiinassa puupionin juuresta tehtyä lääkettä käytetään yhä kuumeen alentamiseen, verenkierron parantamiseen, veritulppien poistamiseen, verenpaineen alentamiseen, yleisen vastustuskyvyn lisäämiseen jne.

Keskiajalla taas uskottiin, että pionit symboloivat paranemista, naisellisesta kauneutta ja vaurautta. 

Ehkä omaan pioni-innostukseeni on vaikuttanut baabushkani puutarha. Siellä kasvoi kolme komeaa pionipensasta, tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen. Sain usein valita kukat kotiinviemisiksi ja valitsin tummanpunaisia. Tietenkin. Nytkin äänestin tummanpunaista pionia ja keltaista. Kolmea sai äänestää. 

Kauneimmaksi valittiin tällä kertaa Red Charm. Ja kyllä, tummasta punaisesta pörröpäästä löytyy sharmia vaikka muille jakaa. Silkkisen kaunis.  

Mukaan tarttui kaksi itohia. Mies tuumasi, että saat sitten kyllä kaivaa kuopat itse. Kyllä kaivan.

Pioninäyttely Pionien kodissa Taivassalossa.

Kirsikkakukkakuningattaria

Tiesitkö, että Japanissa on kirsikankukkakartta, joka kertoo missä Sakuran kukat aukeavat. Kartta vaaleanpunaistuu sitä mukaan kun eripuolilla maata puut puhkeavat kukkaan. Iso maa ja eri aikaiset loiston hetket. Siellä osataan nauttia kirsikanpuiden kauneudesta.

Minulla oli ilo tavata Japanin Kirsikankukkakuningatar Marin Maedan ja Japan Sakura Foundationin Kuningatarkomitean varapuheenjohtaja Sonoko Kudon. He ovat osa maan diplomatiaa ja vievät maailmalle viestiä kirsikankukista, kirsikkapuiden kasvattamisesta ja suojelusta.

Kirsikkapuita hakattiin Japanissa olympialaisten vuoksi ja sen jälkeen niitä alettiin elvyttää. Perustettiin yhdistys, joka puheenjohtajana on aina Japanin alahuoneen puhemies. Yhdistys on vuosien saatossa istuttanut yli kaksi miljoonaa kirsikkapuuta. Yhdistyksen toimintaan kuuluu kansainvälinen ystävyystoiminta. Ystävyysmaita on jo yli 60 ja yhdistys on kohta kuusikymppinen.

Japanissa kirsikankukkiin liittyy paljon symboliikkaa ja henkistä sisältöä. Kirsikankukka Sakura symboloi japanilaisten sielua. Kukkaa pidetään Japanissa hyveen ja kauneuden symbolina. Ennen ne kertoivat maanviljelijöille kevään kulun ja milloin kylvää. 

Puiden kukkiessa ihmiset viettävät Hanamia kukkien alla. Tämä on tullut suomalaisille jo tutuksi ainakin Roihuvuoren kirsikkapuistossa. Nykyisin myös Suomessa valitaan kirsikankukkakuningatar ja prinsessa.

Omat kirsikkapuuni ovat jo osan kukkien terälehdistä varistaneet. Syksyllä nähdään voitanko minä vai rastaat. Viime syksynä onnistuin keräämään kirsikoita melkein ämpärillisen ja kun näytin saalistani miehelleni, hän sanoi, että minä näytän aivan kissalta, joka on pyydystänyt hiiren. Luulen, että samalta tuntui, koska useimmiten loppukesästä rastaat voittavat.

Japanissa kirsikka on koristepuu. Lajikkeita on yli sata erilaista. Vain muutama lajike tekee kirsikoita, mutta kukkien terälehtiä käytetään vähän kuten ruusunterälehtiä.

Kauan aikaa sitten käydessäni Japanissa näin itse kuinka firmat lähettävät ”lähettipojat” varaamaan parhaan puun alta picnicpaikkaa. Puiden alla oli pieniä telttoja, joissa varaajat yöpyivät odottivat kukkien puhkeamispäivää. Kukkien loistaessa paikalle saapui firman ylin johto ja sai hyvän piknikpaikan.

Kirsikan kukat ovat herkkiä ja kuvaavat hyvin hetken kauneutta. Uutta alkua ja katoavaisuutta. Oman pihani kirsikkapuu tuli tiensä päähän ja puu oli pakko kaataa. Jäljelle jäi kanto, joka oli aivan sydämen mallinen. Se on innostanut istuttamaan kannon ympärille erilaisia talvenkestäviä kämmeköitä. Nyt onneksi uudet kirsikat kukkivat jo mahtavasti.

Roihuvuoren kirsikkapuiston puiden kerrottiin kärsivän, koska innokkaat valokuvaajat varistelevat lehtiä saadakseen kauniimpia kuvia. Tämä ei asiantuntijan mukaan ole vaarallista, mutta puun juurien päällä ei saisi kävellä. Se vahingoittaa puuta.

Babushkan kladiookukset

Minun isoäidilläni oli ihan mahtava puutarha. Siellä oli jopa pieni joutsenlammikko, joka oli siihen aikaan tosi harvinaista luksusta. Allas oli isäni tekemä. Pellistä tietenkin, peltiseppä kun oli. Altaassa oli muovisia isoja joutsenia, jotka oli ankkuroitu kivillä pohjaan, jotta tuuli ei niitä vie.

Kolme ensimmäistä ikävuottani perheemme asui babushkan ja diedushkan rintamamiestalon yläkerrassa. Aurinkoisena päivänä sain joskus pulikoida lammikossa. Siinä pienen pienessä ja ihailla ympärillä kasvavia kukkia.

Puutarhassa kasvoi hyötykasveja, mahtavia tomaatteja. Isoja kuin lapsen pää. Siemenet taisivat olla evakkoaarteita Kyyrölästä. Ainakaan niitä ei tuolloin ollut kellään muulla ja siemeniä otettiin syksyllä talteen seuraavaa kesää varten. Naapurit niitä himoitsivat ja kävivät kysymässä, josko voisi ostaa jättejä. Joskus voi, joskus ei.

Muistan kuinka hauskaa lapsena oli järsiä tomaatteja kesälämpimillä portailla. Varsinkin, jos sai ripotella hieman sokeria haukkujen välissä tomaatin päälle. Aina ei saanut.

Ensimmäisten porkkanoiden testikappaleiden maun muistan vieläkin. Babushka kokeili, ovatko porkkanat jo riittävän suuria syötäviksi. Minä sain pestä ensimmäiset sadevesitynnyrissä ja järsiä pihalla.

Opin rakastamaan paitsi pihvitomaatteja ja porkkanoita, myös pioneja, hajuherneitä, auringonkukkia ja gladioluksia. Kladiookuksia kuten meillä jostain syystä sanottiin.

En juurikaan ole kasvattanut kukkia, joiden juurakot pitää nostaa maasta talveksi, ruukkukasvit vievät talvivarastossa jo kaiken tilan. Tänä keväänä kuitenkin ostin gladiolusten sipuleita. Pihassa sattui olemaan helppo paikka, johon piilottaa sipulit. Saattaa olla, että jäävät sinne talveksi ja ensi kesänä paikalla kasvaa jotain muuta.

Mutta miekkaliljat ovat kyllä ylväitä! Gladius on latinaa ja tarkoittaa miekkaa. Kestävät maljakossa uskomattoman kauan. Ensimmäisen pelastin maljakkoon, koska pelkäsin sateen tuhoja. Ne mokomat alkoivat avata kukkiaan juuri näinä sateisina päivinä, mutta sitkeästi kantavat kukkiaan sadepisaroiden piiskauksesta huolimatta.

(Kuvassa Gladiolus primulinus 'Las Vegas')

Tiikerikukka - pupuilta pääsy kielletty

Veistoksellinen tiikerikukka (Tigridia pavonia) on tämän kesän ihastukseni. Ja varmasti ensi kesänä.

Meillä on tapana syksyllä ostaa kukkasipuleita hollantilaisesta nettikaupasta. Usein tutumpia kukkia liljoja, krookuksia, tulppaaneita. Etsiessäni sipuleita törmäsin itselleni uuteen kukkaan, joka valloitti minut.

Kukka ei kestä pakkasta, mutta voisihan sitä ostaa yhden kesän kauneutta. Kokeilla. Sipulitkaan eivät maksaneet paljoa, neljänneseuron kappale. Joten oli ihan pakko.

Istutimme keväällä sipuleita vähän eri paikkoihin maahan, pieniin ruukkuihin ja isoon ruukkuun. Hyvin lähti uusi tuttavuus lämpimänä kesänä kasvuun. Luulin, että kasvi on matala. Ei ole. Luulin, että kukat ovat tosi pieniä. Eivät ole. Ajattelin, että kukka on ihan kiva. Ei ole. Se on jumalaisen kaunis.

Ikävä kyllä pihan pupuset pitävät siitä. Puput parturoivat keväällä lähes kaikki taimet. Suurimpaan ruukkuun eivät ilmeisesti ylettyneet tai vaivautuneet. Olihan herkkua matalammalla tarjolla. Ensi keväänä hankin samoja sipulita ja vuoraan ne pupunkarkoituspapanoilla.

Kasvin juuret ovat syötäviä. Atsteekit käyttivät Tigridia pavoniaa lääkkeenä hedelmättömyyden hoitoon. Meksikossa sitä on käsittääkseni viljelty jopa elintarvikkeena. Maku on hieman bataattimainen. Ei kannata maistaa raakana, koska voi polttaa.

Kukka on uskomaton. Hetken kauneutta. Kukkii vain päivän, mutta uusia kukkia puhkeaa uudelleen ja uudelleen. Värejä on useita. Luulin ostaneeni vain keltaisia, mutta ainakin oranssia on joukossa. Kukka voi olla punainen, valkoinen, vaalenpunainen…

En edes tiennyt kasvin suomenkielistä nimeä hankkiessani sitä. Kasviseikkailut ovat mukavia. Joskun pettyy ja miettii, että tyhjän saa pyytämättä, mutta paljon useammin ilahtuu. Googlekäänsin nimen latinasta. Tigridia pavonia “aurea” kääntyi googlen luotettavuudella lähinnä riikinkukoksi. Pieleen meni. Kyllä tiikeri riikinkukon voittaa. Somemaailman kukkatietäjä osasi kertoa kukan nimen. Kiitos hänelle.

Löydettyäni kukalle nimen, huomasin, että myydäänhän sitä täällä puutarhakaupoissa. Minä vain en ollut aiemmin huomannut.

Puutarhahullu istuttaa vaikka pieniä kiviä

Meidän pihassa kokeillaan. Onnistutaan ja epäonnistutaan. Kasveja häviää ja yht’ äkkiä ne pukkaavat pintaan ihan eri paikasta kuin minne muistan ne istutetun.

Kuuma kesä sai istuttamaan aavikkokasveja. Tosin innostus alkoi jo viime kesänä. Löysimme tutusta puutarhakaupasta kaktuksen, jonka väitettiin talvehtivan. Totta! Hyvin talvehti ja tänä kesänä on kasvaa röllöttänyt tuplakokoiseksi. Opuntia…

Jos kerran yksi kaktus selviää talvesta, niin miksei muutama muu. Opuntia sai seurakseen 4 muuta piikikästä. Hyvin kasvavat, mutta katsotaan, ovatko vielä hengissä talven jälkeen.

Kaktusten jälkeen päätimme hankkia pikkukiviä (Lithops). Kukkiva kivi, elävä kivi, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kasvi on todella kuin pieni kivi tai sormuksen koriste. Se kestää aavikolla äärimmäisiä olosuhteita. Osaa ottaa vetensä yökasteesta ja puhkeaa loppukesästä kokoonsa nähden suureen kukkaan. Kukkia on erivärisiä, valkoisia, punaisia, pinkkejä, keltaisia. Kuten kiviä. Osa punertavia, harmaita, vihreitä, ruskeita.

Kasvi voi olla yhtä kova kuin kivi. Sen kauneus piilee sen yksinkertaisuudessa ja siinä ajatuksessa, että se todella on elävä. Hienovaraiset värierot ja pienen pienet läpikuultavat ”ikkunat”, jotka mahdollistavat fotosynteesin tekevät niistä persoonallisia.

Elävät kivet saavat luonnollisessa ympäristössään todella niukasti vettä. Niinpä se sopivat unohtelevaiselle kastelijalle. Parempi unohtaa kokonaan kuin kastella liikaa. Liika vesi mädättää ne.

Itäinen ikkuna on kuulemani mukaan niille paras kasvupaikka. Eteläinen menettelee, länsi on vähän niin ja näin. Mutta pohjoisikkunalla ne eivät kestä, Ja saviruukku on paras purnukka, koska se pitää pikkuiset kuivina.

Saapas nähdä syntyykö hohtavia kukkia, vaikkei syntyisikään, kivet ovat hauskoja ja helppohoitoisia..

Voihan leukotti!

Meillä on tapana käydä Mustilassa magnolioiden kukkiessa. Näky on pyhä. Iso magnolia täydessä kukassa. Yksi kauneimmista näyistä, jonka tiedän.

Kun tyttäreni oli pieni, reissasimme aika paljon maailmalla. Lapselle oli välillä kärsimystä istua pitkään matkalla. Silloin paras viihdyke olivat satukasetit. Yhdellä matkalla kasetteja oli matkassa riittävästi, mutta vain yksi kelpasi kuunneltavaksi. Kuulimme kymmeniä kertoja tarinan siitä, mikä maailmassa on kauneinta. Tarinan lopussa selvisi, että se on orkidea. Nyt aikuinen tyttäreni hankki ensimmäisen orkideansa.

Minusta taas maailman kauneinta ovat magnoliat. Raskaat kukat hennoissa puunoksissa tai posliinisen kukan täsmällisyys pensaissa.

Eräälllä magnoliareissulla törmäsimme leukottiin (Leucothoe Fontanesiana). En ollut koskaan kuullutkaan kasvista ja ajattelin, että se on hyvä rodonaluskasvi. Mustilassa eivät olleet varmoja kasvin talvenkestävyydestä mutta päätimme ottaa riskin. Pyysivät kertomaan kuinka käy.

Nyt leukotti on ollut meillä viitisen vuotta ja selvinnyt hyvin erilaisista talvista, lumisista ja lumettomista. Nyt ehkä uskaltaisi viestiä, että kyllä kestää ainakin kakkosvyöhykkeellä Hämeenlinnassa. Kasvi ont ullut myös puutarhakauppoihin myyntiin. Ilmeisesti muut ovat huomanneet talvenkestävyyden.

Ainavihanta kasvi on sukua varvuille ja kanerville. Jos se on varjoisassa paikassa lehdet punertavat, aurinkoisemmassa vihertävät. Suomessa kasvi tuntuu epätodelliselta, koska sen lehdet nousevat lumen yli ja ovat lehtiä, eivät mitään neulasia. Se on vähän kuin mahonia, mutta pehmeämmät lehdet ilman piikkejä.

Leukotti on myrkyllinen. Kukkien lehdet ja mesi ovat myrkyllisiä; nieltynä voi aiheuttaa syljeneritystä ja nenän vuotamista, hikoilua, kihelmöintiä, päänsärkyä, masennusta, heikkoutta, vatsakipua, pahoinvointia ja oksentelua, ripulia, halvaantumista. Tämä on varmaan syynä, että pihalla mellastavat pupuset jättävät kasvin rauhaan. Mahoniaa ne ovat tänä keväänä popsineet oikein kunnolla. Ikävä kyllä.

Sanotaan, että leukotti kukkii valkoisin pienin kukin kesäkuussa . Sitä odotellessa.

Kevät tulee, vaikka korona kiusaa. Kohti valoa, uutta kasvua ja toivoa.

Sataa kultaa

Lapsena luin tarinan, jossa oli yllätys yllätys kaunis ja ahkera sekä ruma ja laiska tytär. Leskivaimo piti enemmän rumasta, koska tämä oli hänen oma tyttärensä. Kaunis tyttö oli tytärpuoli.

Kuten arvata saattaa tytärpuoli raatoi kädet verillä ja teki kaikki talon työt. Eräänä päivänä ahkera tytär hyppäsi kaivoon sinne pudonneen kehruupuolan perässä. Kaivossa hän joutui pelottavan Holle-rouvan apulaiseksi.

Tyttö teki työt huolella ja pääsi lopulta kotiin. Palkakseen hän sai päälleen kultasateen ja alkoi kelvata äitipuolelleen.

Seuraavana päivänä laiska tytär heitti puolan kaivoon ja sukelsi perään. Holle-rouvan apurina työt jäivät tytöltä puolitiehen, pullat uuniin palamaan ja omenat puuhun mätänemään. Pois lähtiessään tyttö odotti palkkioksi kultasadetta, mutta sai tervasateen niskaansa.

Tänä keväänä meidän pihassa sataa kultaa. Meidän kultasateella ei ole mitään tekemistä Grimmin sadussaan kuvaaman ahkeruuden tai kauneuden kanssa, enemmänkin lämpimän kasvupaikan ja hyvän puutarhakauppiaan.

Tai sen verran ahkeruutta on taustalla, että kasvi on meidän pihalla kahtena talvena huolella suojattu jäniksiltä ja rusakoita. Nekin havittelevat kultasadetta - tosin eri syistä kuin me. Kasvi on nimittäin kovin myrkyllinen, mutta jänöjä se ei haittaa.

Kultaiden sade oli mieluisa yllätys, koska kasvin ei kuuluisi kasvaa meidän pihassa. Asumme nimittäin kakkosvyöhykkeellä ja tarhakultasade (Laburnum watereri 'Vossii') kestää periaatteessa vain ykkösen talvia. Ajattelin, että pensas tekee korkeintaan muutaman pienen kukan, mutta se sataa kultaa valtoimenaan. Ihmeitä tapahtuu, kun niitä vähiten odottaa.

Aikainen aurinko - talventähti

Pihan talventähdet kukkivat. Oikeammin ensimmäinen kukka nousi jo helmikuussa, mutta joku otus söi kukan ennen kuin ehdittiin ottaa kuva.

Talventähti kukkii varhain ja kuuluu leinikkien sukuun. Meillä puutarhassa se kukkii ensimmäistä kertaa. Luonnonvaraisena sitä tavataan Italiassa ja Pohjois-Balkanilla.

Kukka ei ole suuren suuri eikä juuri poikkea niittyleinikin kukasta, mutta sen viehätys on ajankohta. Maa on vielä jäisen mustaa, mutta sitkeä tähtimäinen vihreä lehdistö puskee maasta. Tekee pienen pienen nupun ja avaa kesäisen kukkansa.

Talventähti kilpailee lumikellon kanssa kumpi kukkii ensin. Talventeähdet voittivat tänä keväänä.

Tarun mukaan kukka on omistettu Hekatelle, manalan tyttärelle.

Hekate on yön, tienhaarojen ja magian jumalatar antiikin Kreikan tarustossa. Muinaisten kreikkalaisten mielestä Hekate saattoi antaa vaurautta, onnea sekä menestystä mutta hänellä oli ikävämpi puolensa.

Hekatesta tuli myöhemmin kreikkalaisten jumaltarustossa kuun kolmipäinen jumalatar. Hänellä oli leijonan, hevosen ja koiran päät. Hekaten alttareita löytyi mm. tienristeyksistä, joita pidettiin taikuudessa tärkeinä rituaalipaikkoina.

Hänelle uhrattiin kodeissa uuden kuun aikaan. Eli silloin kun aurinko paistaa kuun toiselle puolelle eikä kuuta maasta näy. Uhrin uskottiin suojaavan kotia noituudelta ja pahojen voimien vaikutukselta.

Sanotaan, että talventähti ei juurikaan maistu kauriille, jäniksille, kaneille ja myyrille. Jonkun pitäisi kertoa se meidän pihan eläinkunnalle. Ne popsivat hyvällä ruokahalulla jouluruusun kukkasia ja talventähtiä. Ehkä ne on noiduttu. Pitäisiköhän uhrata Hekatelle?

Huumaava jouluruusu

Jouluruusu on perheemme mieluisin joulukukka. Sen hento kauneus puhuttelee. Lisäksi ruusun voi keväällä istuttaa pihalle pakkasten mentyä sulaan maahan. Jouluruusu ei jää vain hetken kaunistukseksi. Se kukkii luontaisesti lumen ja jään keskellä ja siksi sitä pidetään rakkauden ja toivon symbolina.

Vanhan legendan mukaan jouluruusu oli alun perin musta kasvi, mutta se muuttui valkoiseksi, kun Jeesus syntyi.

Jouluruusuja on lukuisia lajikkeita. Monen kukan taustalla on idänjouluruusu (Helleborus orientalis) tai vaaleajouluruusu (Helleborus niger). Tarjolla on kermanvärisiä, tummanpunaisia, viirullisia ja kerrottuja jouluruusuja. Kaikki eivät talvehdi Suomessa.

Aikoinaan munkit ja aateliset kuljettivat vaaleajouluruusun taimia Alppien rinteiltä luostareiden ja kartanoiden maille. En yhtään ihmettele. Keväisen vuokon kauneutta keskellä pimeää vuodenaikaa.

Ensimmäisen jouluruusun pilasimme kastelemalla liikaa. Virheistä oppii ja nyttemmin olemme onnistuneet pitämään monta jouluna hankittua yksilöä hengissä kevääseen asti. Saimme jopa siemenet itämään. Mutta ne kasvavat tuskaisen hitaasti.

Viisi vuotta sitten ostimme hieman isomman jouluruusun ajoissa ennen joulua. Se on tavanomaista suurempi eikä ehkä kestä kovia pakkasia. Kysyin kukkakauppiaalta, kestääköhän se marraskuun puolivälissä jouluun asti. Kauppias ei sanonut varmaksi, mutta lupasi sen kukkivan vielä kolmisen viikkoa.

Nyt ruusu on kukkinut ruukussa yhteen menoon viisi vuotta! Kesät pihalla ja talvet sisällä.

Jouluruusu on kasvattanut suosiotaan. Kannattaa muistaa, että perinteinen jouluruusu on myrkyllinen. Latinankielinen nimi Helleborus tarkoittaa "tappavaa ruokaa".

Jouluruusua käytettiin ennen lääkekasvina. Juuriuutetta on käytetty huumeena, nuuskana ja aivastuspulverina, jopa kemiallisena aseena vihollista vastaan.

Antiikin aikaan kasvin ominaisuuksia käytettiin tietäjien huumaamiseen, jonka jälkeen heiltä saattoi kysyä elämän suuria viisauksia. Jouluruusua käytettiin vielä 1800-luvulla mielisairauksien hoitoon ja siksi sitä esimerkiksi Ranskassa kutsutaan tietyillä alueilla yhä riivattujen kasviksi.

Yhtä kaikki, noustessaan pintaan sen kauniit nuput saavat joka talvi sydämen sykähtämään.

Ruostekukka kaipaa ruosteista puutarhuria

Kasvatimme viime kesänä ruostekukkaa (Crocosmia x crocosmiiflora) ruukuissa aivan ohjeiden mukaan: ”Mukulat istutetaan keväällä sisälle ruukkuihin ja ruukut siirretään ulos vasta keväthallojen mentyä.” Ei toiminut.

Suuret sipulit pukkasivat lehteä ja kukkiminen alkoi vasta kun halla jo vei kasvin. Muutama sipuli laitettiin keväällä myös kukkapenkkiin, mutta sieltä ei pukannut kuin lehteä. Olisivat olleet kauniita, mutta Suomen kesä oli niille liian lyhyt.

Kuinkas ollakaan. Tänä keväänä kaivoimme persikkapuun istutuskuoppaa ruostekukkien vanhaan kotiin. Ja siellä oli jakautuneita hyvältä näyttäviä sipuleita. Isoja osa, mutta osa pieniä kuin peukalonpää.

Keräsimme sipulit talteen, mutta ne unohtuivat kottikärryyn. Olivat siellä pari viikkoa osa sadevedessä lillumassa, osa mullan päällä kuivassa. Lopulta tuikkasimme ne kuivan paikan kukkapenkkiin ajatuksella saas nähdä. No kyllä nähtiin! Ensimmäiset nuput jo näkyvät.

”Ruostekukka viihtyy aurinkoisella, lämpimällä ja suojaisella paikalla. Kukinta alkaa heinäkuussa ja jatkuu syyskuulle asti. Syksyllä on varminta nostaa mukulat maasta ja säilyttää ne talven yli viileässä paikassa kuivassa turpeessa” Meillä taitavat jäädä maan poveen. Saa nähdä nousevatko vielä ensi keväänä.

Kaunis katsoa, kavala koskea

Oleanteri (Nerium oleander) oli ennen Suomessa tuttu vanhan ajan ruukkukasvi. Kun puulämmityksestä luovuttiin, sen kasvuolot heikkenivät. Kasvit rehottivat vihreää pensasvartta, mutta eivät kukkineet. Nykyisin niiden kukat liitetään etelän lomiin.

Sanotaan, että sisällä kasvavan oleanterin saa parhaiten kukkimaan, kun sen kesällä siirtää aurinkoon, hajavalo ei riitä kukintaan. Se on kiitollinen kasvi, koska innostuessaan kukkimaan se jatkaa, jatkaa ja jatkaa kukkimista.

Meillä on pihakasvina ruukuissa kaksi runko-oleanteria. Aluksi ne kukkivat, mutta sitten meni monta vuotta ilman kukan kukkaa. Nuppuja tuli ihan loppukesästä, mutta ne eivät ehtineet avautua. Nuppuvaihe kestää kärsimättömälle ihmiselle hyvin pitkään.

Parina viime kesänä kasvit ovat antaneet parastaan. Nuput keväällä ja kukkia koko kesän, syksyn kylmiin asti. Tänä vuonna nuput tulivat varhain, mutta aukesivat vasta nyt. Kannatti odottaa.

Kukkien koko ja kerrannaisuus vaihtelevat riippuen lajikkeesta. Yleensä ne ovat valkoisia tai punaisia, joskus jopa keltaisia. Kukat ilmaantuvat monikukkaisina, viuhkoina vihreiden versojen päihin.

Oleanterin taittuneesta lehdestä tippuva valkoinen maitiaisneste on tappavan myrkyllistä. Lasten ei siis passaa poimia kukkia kotiin maljakkoon. Tämä kannattaa muistaa etelässäkin. Joillain alueilla siitä jopa pyritään eroon myrkytystapausten vuoksi.

Kukka on kaunis eikä sen tuoksu ole myrkyllinen. Liikaa lehtiä ei kannata hiplailla tai voi saada ihottumaa.

Meillä se talvehtii plussan puolella olevassa varastossa niukalla kastelulla, mutta kesällä se on kova juomaan.

Se ei ole mahdollista ja silti se kukkii

Tyttäreni ei tykkää ruusuista. Ylioppilaslahjaksi hän sai muun muassa ystävänsä äidiltä gerberoita. Kauniita olivat.

Hänen valmistuessaan kandiksi ostimme ison ruukun gerberoita. Ne kukkivat yhä, ruukku on vain erilainen.

Meillä on Riihimäellä vakipuutarhuri, jonka kaupassa tulee käytyä kevätretkillä ja vähän muulloinkin. Häneltä saa hyviä neuvoja ja hieman erikoisempia perennoita. Vakiasiakkuutemme alkoi rodoista, laajentui atsaleoihin. Ystävyys jatkuu eri kasvien vuoksi.

Kaksi vuotta sitten puhuimme vaikean talven jälkeen keväällä siitä, mitä kasveja talvi oli napannut. Meillä meni malvat, vaikka yleensä ne ovat kestäviä.

Samalla tuli juttua gerberoista ja niiden talvettamisesta. Hänestä niiden talvettaminen on mahdotonta. Vesimäärän pitää olla juuri oikea, samoin valon ja lämmön...

Meidän hillovarastossa eivät kasvit saa kovin huolellista hoivaa. Lämpötila pysyy plussalla, vettä saa satunnaisesti ja kasvilamppu palaa jos palaa. Muu on herrassa.

Silti ruukussa oleva gerbera kukkii edelleen. Se kuolee talveksi. Ulkona keväällä tekee uudet lehdet ja nuput. Kukkii koko kesän. Jopa tänä vuonna, vaikka sai pakkasta alkukeväästä pihalla ja menetti ensimmäiset kasvustonsa.

Ihmeitä tapahtuu. Ehkä on niin, että sen mikä kasvatustaidoista puuttuu, rakkaus kohteeseen korvaa virheet. Olipa kyse kasveista tai tyttäristä.

Tyttäreni mielestä ruusut ovat turhia. Tässä asiassa omena on kyllä pudonnut kauas puusta. Minä pidän ruusuista erityisen paljon, ja vieläpä niistä perinteisistä tummanpunaisista.

Meillä vaan eivät ruusut oikein kasva. Montaa köynnöstä on yritetty, montaa pensasta, eri paikkoja, eri lajeja.

Persiankeltaruusut pysäyttivät isäni etupihalla vieraat kävelijät juttusille jo kymmeniä vuosia sitten. Meillä ne kestivät kaksi vuotta.

Tähän asti vain ne perinteiset tarhakurtturuusut ovat voineet hyvin. Nyt näyttää siltä, että nekin sanovat yhteistyösopimuksen irti. Liekö tulleet aikansa päähän.

Keväällä maisterisneiti ei saanut gerberoita, mutta nyt kesällä kyllä. Sama kasvi kukkii yhä. Mahdoton on mahdollista.

Viikinkien täysikuu

Täydenkuun aikaan kuu ja aurinko ovat lähes vastakkaisilla puolilla maapalloa. Mieti, miltä kuu vaikutti aikana, jolloin ei ollut sähkövaloa. Sen voima on ollut maaginen.

Lähes yhtä maagiselta vaikuttaa Viking Full Moon -pioni. Keltainen. Ihan oikeasti keltainen. Hieman oranssinpunaista kukan syvissä uumenissa. Aukeaa kauniisti päivällä ja illan tullen vetää terälehtensä suppuun.

Viking Full Moon kuuluu itoh-pioneihin. Toichi Itoh yhdisti pionissa puupionin ja ruohovartisen pionin parhaat puolet. Puupionien kauniit kukat ja lehdet sekä ruohovartisen pionin pensasmaisuus.

Kukan kuvaamiseen tarvittaisiin vähintäin viikinkien kaunopuheinen jumala Bragi. Hän oli ehkä inhimillistä alkuperää. Hänen hahmonsa taustalla oli norjalainen henkilö, jonka kerrotaan laulaneen monien kuninkaiden hoveissa. Siksi Bragia eivät tavanneet kaikki Valhallassa. Kun taistelussa kuollut viikinki saapui Valhallaan, Odin saattoi lähettää häntä vastaan ­Bragin.

Kun pionien ystävällä on onnea, hän saa kukkimaan Viking Full Moonin. Meillä ensimmäinen kuoli, mutta toinen kukkii nyt ensimmäistä kertaa muutaman vuoden jälkeen istutuksesta. Kannatti uusia keltainen kaunotar.

Hyvää juhannusta, valon ja kesän juhlaa!

Juhannusruusu kukkii kermanvalkoisin kukkasin monessa suomalaisessa pihassa. Usein sen runsain kukinta on jo ennen juhannusta valon ja keskisesän juhlaa, mutta varjoisissa paikoissa kukkia riittää juhannusaattoon asti.

Ruusu on monelle lapsuudesta tuttu. Itse muistan sen babushkani kompostin viereltä. Sen makea tuoksu ja kauniit kukat olivat niin syvässä ristiriidassa kompostin inhottavuuden kanssa.

Halusin aina muutaman ruusun kotiinviemisiksi mummolavierailuilta, vaikka tiesin, että kukat eivät maljakossa kestä ja että käsiin tarttuu todennäköisesti piikkejä. Ainakin matkan ajan ne kestivät kauniina.

Juhannusruusu on Suomessa perinnekasvi. Ruotsissa ja Englannissa se tunnetaan "suomenruusuna". Juhannusruusua on viljelty Suomessa 1800-luvulta lähtien. Se on helppohoitoinen eikä kranttuile kasvupaikan suhteen.

Juhannusruusu näyttää alkukesästä lähinnä risukasalta. Voimakkaasti juuriversoilla leviävä ruusu liikkuu herkästi kasvupaikastaan eteenpäin. Sen viheliäisten piikkien kanssa kannattaa olla varovainen. Jos vanhoja versoja ei aika ajoin leikkaa pois piikkihyökkäyksiä uhmaten, pensas alkaa näyttää kaunilta risukasalta.

Juhannusta vietettiin alun perin Ukon juhlana sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi.

Juhannuksena on tehty perinteisesti taikoja. Lampeen kurkistelu tulevan puolison näkemiseksi, saniaisten kukkien jahtaaminen juhannusyönä, kasteisella niityllä kieriskely ilman rihman kiertämää tai kukkien keräily ja tyynyn alle piilottaminen ovat monelle lapsuudesta tuttu juttu. Perinteitä on hauska pitää yllä, vaikka ei taikavoimaan uskokaan.

Ehkä ei kuitenkaan kaikkia perinteitä. Meluaminen ja juopottelu kuuluivat varhain juhannustapoihin. Niiden uskottiin karkottavan pahoja henkiä ja tuovan onnea. Mitä enemmän juhannuksena juopoteltiin, sitä parempaan satoon uskottiin. Juhannuskokkojen polttaminen liittyi muinoin pahojen henkien karkottamiseen.

Juhannusta vietettiin perinteisesti vuoden pisimpänä päivänä, mutta katolinen kirkko siirsi sen kesäkuun 24. päivään ja nimesi sen Johannes Kastajan syntymäpäiväksi. Juhannus on Johannes-nimen vanha muoto.

Nauttikaa valosta, kesästä ja luonnon kauneudesta. Hyvää juhannusta!

Valkolehdokin tuoksu on jumalainen

Lehdokki (Platanthera bifolia) huumaa ihmiset, yöperhoset ja kiitäjät tuoksullaan. Se on rauhoitettu koko maassa. Aiemmin lehdokkia kerättiin myyntiin, mutta nyt sitä voi hyvällä tuurilla ihailla lehdoissa, rehevissä kangasmetsissä, harjulehdoissa, lehtomaisissa metsissä, letto- ja lehtokorvissa sekä kosteilla niityillä ja metsäaukeilla. Meillä sellainen kasvaa pihassa.

Vanhan legendan mukaan joukko enkeleitä laskeutui lehdokin kukkiin lohduttamaan rukoilevaa Kristusta ristiinnaulitsemista edeltävänä yönä.

Sen muistoksi lehdokin kukka tuoksuu ja loistaa valkoisena kesäyön hämärässä. Kun yksittäistä kukkaa katsoo tarkkaan, se on hieman enkelin muotoinen.

Toinen legenda kertoo, että kukka syntyi pitkänäperjantaina. Jeesuksen ristin juurelle tipahti verta ja siitä nousi hyväntuoksuinen valkolehdokki. Kasvin juuri muistuttaa kättä. Siksi valkolehdokkia kutsutaan Jeesuksen kämmeneksi.

Jeesus-jutut taitavat olla tarua, mutta jumalainen tuoksu kukassa on. Se huumaa varsinkin illan hämärässä. Meidän pihan ensimmäinen yksinäinen lehdokki on saanut pikkuhiljaa kavereita ja nyt kukkia on on jo useampi. Illalla jos avaa takkahuoneen oven, lehdokin tuoksu voittaa sisään tunkevien hyttysten kiusan.

Luonnonkukkien ja alkukesän huuma sai laulussa Anttilan ampaisemaan ylös vuoteestaan ja solmimaan kukkaseppeleen harmaille kutreilleen. Työn väsyttämä mies sai laulussa kesästä voimaa. Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

Tänään on luonnonkukkien päivä. Sen tavoitteena on kasviharrastuksen ja luonnontuntemuksen lisääminen. Päivän tunnuksena on kansalliskukkamme kielo, mutta joka vuosi päivällä on oma nimikkokasvi. Tänä vuonna teemalajina on lumpeet. Valkolehdokki sai kunnian vuonna 2014. Lumpeita meidän pihassa ei ikävä kyllä kasva, vaikka muutaman kerran on kyllä yritetty.

Luonnonkukkien päivänä eri puolilla Suomea järjestetään opastettuja kasviretkiä. Luonnonkukkien päivä on hyvä tilaisuus kertoa kasvien ja niiden elinympäristöjen käytöstä, uhkista sekä suojelusta.

Luonnonkukkien päivää vietetään Suomessa juhannusta edeltävänä sunnuntaina. Päivän idea on lähtöisin Tanskasta, jossa luonnonkukkien päivää on vietetty vuodesta 1988 lähtien. Suomessa vuodesta 2003.

Takapihan rodoparkki

Viime kesän suururakka oli naapurin sisäänkäynnin edessä olevan ryteikön raivaaminen. Alue oli aikanaan kaunis ja metsäinen, mutta jätevesiverkkoon liittymisen jälkeen vain ruma haava, jossa ei kunnolla kasvanut mikään. Näsiän jouduimme siirtämään aikanaan kaivannon tieltä eikä se pitänyt uudesta paikastaan. Otti, kuivui ja kuoli.

Alue oli vaivannut jo pitkään, mutta jäänyt muiden kiireiden ohessa entraamatta. Viime kesä oli sen aikaa.

Kaadoimme ja haketimme riukuja. Vahdimme naapurin pikkupojan sormia. Hän ihastui hakettimeen täysin sydämin. Ilmassa vipattavat riu’ut ja suuresta suusta tuleva hake oli pikkupojan mielestä ihmeellistä ihmeellisempää. Poika olisi voinut hakettaa koko kesän 24/7. Sormensa ellei ollut tarkkana. Meillä kuulemma on kiva puuhapiha.

Vierivieressä melkein pystyyn kuivuneita tuomia, haapoja, pihlajia... Raivaustöiden jälkeen huomasimme, että pihalta on järvinäkymä. Autotallin takaa vilahtelee Vanaja.

Tilalle istutimme rodoja, niitä violetteja. Muutaman vuoden päästä naapurin etuovelle näkyy rodometsä toivon. Hyvin nuo veijjarit  ovat lähteneet kasvamaan.

Täytyy tunnustaa, että samana kesänä tarttui alennusmyynnistä muutama muu uusi rodo matkaan. Hehkuvan punainen Torero on suosikkini. Kun ilta-aurinko osuu siihen, sen kukka on kuin ohutta läpinäkyvää silkkiä. 

Tänä vuonna isäni pihalla, kuten monella muulla pihalla, se violetti puistorodo kukkii upeasti, vaikka sen kasvukaveri on jo muilla mailla. Yksin elää isänikin. Upeita ovat molemmat.

Rakkautta ensisilmäyksellä - magnolia

Kävimme Mustilan arboretumissa ensimmäisen kerran ja näin kukkivia magnolioita. Pensasmagnolia (Magnolia sieboldii) vei sydämeni. Siellä se kukki piilossa keskellä metsää. Häveliään kauniisti.

Magnoliapuut ovat hulppeita, mutta sydämeeni jäi pensas. Vuosittain olemme käyneet puistossa katsomassa magnolioita.

Magnoliat kasvoivat maapallolla dinosaurusten aikaan jo paljon ennen ihmistä. Sata miljoonaa vuotta sitten jopa Pohjolassa kasvoi muinoin magnoliametsiä.

Kiinalaiset ihailivat magnolioiden kukkia ja jopa yöpyvät puiden alla, jotta näkevät niiden kukkaan puhkeamisen. Kukka edusti heille äärimmäistä puhtautta.

Napoleonin armejan upseeri toi ensimmäiset kasvit Eurooppaan. Hän rakastui kasviin niin, että luopui sotimisesta ja alkoi jalostaa magnolioita.

Meidän ensimmäinen magnolia, pensasmagnolia, on kymmenisen vuotta vanha. Parina ensimmäisenä vuonna se kukki, mutta sitten se loukkaantui jostain. Lopetti kukkimisen, vaikka selvisi talvesta hyvin.

Syynä oli ilmeisesti lähellä ollut ruukkukasvi, jonka lannoite oli suututtanut kasvin. Nyt se saa olla ylhäisessä rauhassaan, ruukuissa kasvavat kesäkukat pidetään etäällä.

Tänä vuonna kasvissa oli lukuisia nuppuja. Joku nälkäinen söi niistä muutaman, mutta kukkaan ehtii varmasti moni. Niiden pitäisi kukkia juhannuksen jälkeen, mutta ensimmäiset nuput aukesivat etuajassa. 

Kukissa on jotain poikkeuksellista, ne ovat kuin posliinia. Rikkimenevän kauniita.

Mikään ei voita pioneja

Meidän pihassa oli iso trampoliini. Kesät talvet. Mutta lapsi kasvaa ja olisihan se vähän noloa, jos siellä pomppisin. Hyllymistä nauraisivat myyrät, vaikka ovat kohteliaita eläimiä. Taittavat kukkasia myyräpuolisoilleen kodin koristukseksi. Pomppiminen taitaa olla vanhemmiten vaarallista.

Tramppa siirtyi aika monta vuotta sitten kaverin pihaan ja kohtasi oikeanikäisiä lapsia. Pihaan jäi iso musta ympyrä. Aika spuuki.

Ensimmäisen vuonna yritimme kasvattaa siihen ruohoa. Ei kasvanut. Toisena vuonna kylvimme kehäkukkia. Niitä tuli muutama. Mikä ihmeen tramppataika aluetta vaivasi? Musta multa ei kasvanut kuin voikukkaa ja sitäkin niukasti.

Lopulta musta ympyrä kohtasi voittajansa. Puupioni! 

Sorruimme ostamaan puupioneja. Otimme riskin ja se kannatti. Kasvit ovat selvinneet talvi talven jälkeen. Ensimmäinen puupioni oli heräteostos, mutta pakko tunnustaa, että tuli niitä ostettua muutama lisää. 

Pioneja on trampan paikalla nykyisin yli viisikymmentä. Rakkain aarre on babushkani kerrottu tillipioni. Karhupioniksi sitä lapsena kutsuttiin. Sain sen isältäni, joka sai sen äidiltään...

Pioni ei tykkää siirtämisestä. Jännitän joka kevät päättääkö joku pioni jäädä mullan alle. Vain yhden olemme tähän mennessä menettäneet. Se on kaukasianpioni. Odotan silti. Ehkä se sieltä palaa.

Tänä kesänä puupionit kukkivat. Kiinalainen puupioni on maailman vanhimpia puutarhakasveja. Sitä on viljelty yli 4000 vuoden ajan aina Huang Keisarin ja Xian Dynastian ajoista asti.

Meillä ne vahvistuvat vuosi vuodelta. Mursky katkaisi yhden nuppuvarren ja mietin melkein, että pitääkö hakea isäni huvilateltta niiden suojaksi, kun sateet piiskasivat. Mieheni piti minua hulluna. Olin kuitenkn puoliksi tosissani. Kannatti odottaa. 

Kukkien kuningas on kuin silkkiä. Sitä pidetään onnellisuuden, varallisuuden ja ystävyyden symbolia. Ainakin minut sen kukkiminen tekee onnelliseksi.

”Puutarhalapioni parantaa kaikki haavani.” - Ralph Waldo Emerson

Kiinalainen puupioni Ye Guang Bei

Rodo tuoksuu

Lapsena meidän kotipihassa oli kaksi rodoa. Niitä tavallisia puistorodoja. Inhosin violettia väriä, mutta kukka oli muuten harvinaisen kaunis lapsen silmiin.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme pihassa kasvoi kaksi jättimäistä rodoa, sitä samaa väriä. Pensaat täynnä violettia, upea kukinto alkukesästä sai minut aikuisena innostumaan kasvista. Samoin hapan havuinen piha. 

Rodo on helppo, mutta se ei tykkää yksinäisyydestä. Kaipaa kaveria sienirihmastoisen juurensa vuoksi. Kavereita kaksi ensimmäistä rodoa ovat vuosien varrella saaneet.

Talon edusta ei ole kovin aurinkoinen. Nykyisin siinä kasvaa yli 30 erilaista rodoa ja atsaleaa. Muutama kiukutteli ensimmäisten talvien jälkeen, yhden söi supi tai joku muu nälkäinen, mutta mikään ei ole kuollut, vaikka pakkanen on paukkunut talvella yli sallitun rajan. Nyt meillä kasvaa valkoisia, indigon ja ultramariinin sinisiä, purppuran, bordeauxin ja kirsikan punaisia, fuksiaa unohtamatta. Keltainen on hankalin tapaus. Liian herkullinen. Sama kasvi, mutta niin erilaiset muodot, kukkatertut ja tiheydet.

Atsaleat täydentävät värikirjoa, oranssi, meripihka, sinoperi, norsunluu ja titaani... Rakastan alkukesää. Loppukesästä piha on paljon ankeampi. Loppukesän leimukukat eivät tykkää meistä, vaikka olen yrittänyt olla niille erityisen mukava.

Syvät värit vaihtuvat alkukesästä ja ensimmäistä kertaa tänä vuonna kukkii, uskokaa tai älkää, tuoksuva rodo, Rhododendron Dagmar. Sen kukka ei ole upeimman värinen tai näköinen, mutta tuoksu kilpailee kielojen kanssa iltaisin. Aika vaikuttava, vaikka itse sanon.

Helsingin Haagassa on muuten alppiruusupuisto. Alue on kahdeksan hehtaaria ja sieltä löytyy lähes 3000 alppiruusuristeymää. Alueella on ”siltamaiset polut” joten siellä voi liikkua lastenvaunujen, rollaattorin ja pyörätuolinkin kanssa. Veikkaan että kukinta on parhaimmillaan, joten kannattaa pitää viikonloppuna mielessä. Suosittelen.

Onnea tuo 13 kellon kielo

Muutimme yli 20 vuotta sitten omakotitaloon. Oli syksy. Piha oli suurin syy, miksi muutimme. Pihassa kasvoi isoja vanhoja mäntyjä ja muutama valtaisa tammi. Talo vaati sisältä täyden remontin, mutta piha oli täydellinen. Metsäisä ja suuri.

Meillä meinasi tulla oikein kunnon perheriita, koska halusin ostaa kielon juurakoita. Mieheni toppuutteli. Hän oli joko jähmeä hämäläinen tai viisas ja harkitseva. Kun kevät koitti, pihassa kukkivat sinivuokot, hetken päästä valkovuokot ja kielot valtasivat kukkapenkit sekä tontin reunat. Uskokaa tai älkää, joskus joudun kitkemään kieloja kukkapenkistä. Niitä kasvaa miltei joka paikassa.

Rakastan kieloja. Niiden tuoksu on niin huumaava. Pienet kauniit kellot, melkein kuulen niiden soivan pihalla. Kieloa ei ole suotta valittu jo 1967 Yleisradion äänestyksessä Suomen kansalliskukaksi.

Ranskassa kielo on vappukukka. Sitä saa myydä torilla vapaasti ilman lupia ja veroja. Vuonna 1561 kuningas Kaarle IX sai kielokimpun tuomaan onnea ja siitä lähtien hän lahjoitti hovin naisille onnea tuovia kielokimppuja 1. toukokuuta.

Ranskassa myydään vappuna 60 miljoonaa kieloa. Jos mies ei ojenna rakastetulleen kielokimppua vappuna, hän mokaa todella pahasti. En kaipaa kielokimppuja, mutta pihalla maleksin kielojen kukkimisen aikaan eli juuri nyt. Ihan vain tuoksun vuoksi. Tuoksu. Tuoksu. Tuoksu.

Kielo oli kevään symboli jo muinaisilla kelteillä. Jos kielon kukassa on 13 kelloa sitä pidetään erityisen onnea tuottavana. Enpä ole vielä löytänyt.

Tänä vuonna mieheni laski, että meidän pihassa kasvaa arviolta 100 000 kieloa. Ehkä hän oli oikeassa, että ei ollut tarvetta ostaa juurakoita.